"Voi, rakas hyvä herra Drosselmeier, mitä voin minä, köyhä ja onneton tyttö, tehdä hyväksenne? Vaikkapa nyt antaisinkin inhottavalle Hiirikuninkaalle revittäviksi kaikki kuvakirjani, niin, vieläpä uuden kauniin pukunikin, jonka sain joululahjaksi, niin vaatii hän minulta sittenkin ikuisesti lisää, niin että lopulta en omista yhtään mitään, ja viimeiseksi hän varmaan puraisee minut itseni kappaleiksi teidän asemastanne, herra Drosselmeier. Voi, minua lapsi-parkaa, mitä minä nyt teen — mitä minä nyt teen?"
Sillä aikaa kun Maria tällä tavoin valitteli, huomasi hän että suuri veritahra oli jäänyt Pähkinänrusentajan kaulaan taisteluyön jäljiltä. Siitä alkaen kun Maria sai tietää, että hänen Pähkinänrusentajansa oli oikeastaan nuori Drosselmeier, hovioikeudenneuvoksen veljenpoika, ei hän enää kantanut häntä käsivarrellaan eikä suudellut eikä hyväillyt häntä, niin, hän uskalsi ujoudessaan tuskin koskettaakaan häntä. Mutta nyt otti hän hänet varovaisesti hyllyltä ja alkoi nenäliinallaan hangata veritahraa hänen kaulastaan.
Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun hän yhtäkkiä tunsi, että pikku
Pähkinänrusentaja alkoi lämmetä hänen kädessään ja rupesi liikkumaan.
Nopeasti hän pani hänet hyllylle takaisin. Silloin liikkui pieni suu
edestakaisin, ja Pähkinänrusentaja sammalsi vaivalloisesti:
"Ah, arvoisa neiti Stahlbaum — kunnon ystävättäreni, mistä kaikesta saankaan teitä kiittää! Ei, teidän ei pidä uhrata kuvakirjoja eikä joululahjapukua minun tähteni — hankkikaa minulle vain miekka — miekka —, muusta minä kyllä huolehdin, olkoon hän sitten…."
Tässä petti Pähkinänrusentajan puhekyky, ja hänen äsken niin surumieliset silmänsä muuttuivat jäykiksi ja elottomiksi.
Maria ei pelännyt ollenkaan, vaan päinvastoin hyppeli hän ilosta, koska hän nyt tiesi keinon Pähkinänrusentajan pelastamiseksi ilman uusia vaikeita uhrauksia. Mutta mistä hän saisi miekan pienelle urholle?
Maria päätti neuvotella Fritzin kanssa. Ja illalla, kun he vanhempien lähdettyä ulos istuivat kahden arkihuoneessa lasikaapin vieressä, kertoi Maria hänelle kaikki Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta ja mistä Pähkinänrusentajan pelastus riippuisi. Kaikkein enimmin ihmetteli Fritz sitä, että hänen husaarinsa Marian tiedonannon mukaan olisivat olleet niin noloja taistelussa. Fritz kysyi vielä kerran oikein vakavasti, oliko asianlaita todellakin siten, ja kun Maria oli vakuuttanut sen kunniasanallaan, meni Fritz nopeasti lasikaapille, piti korkealentoisen puheen husaareilleen ja riuhtaisi sitten heidän raukkamaisuutensa ja itsekkyytensä rangaistukseksi arvomerkit lakeista toiselta toisensa perästä ja kielsi heitä vuoden ja päivän aikaan puhaltamasta kaartinhusaarimarssia. Kun hän oli antanut kaikille rangaistuksensa, kääntyi hän uudelleen Marian puoleen ja lausui:
"Mitä miekkaan tulee, niin voin auttaa Pähkinänrusentajaa, koska eilen annoin eron ja eläkkeen vanhalle kyrassierieverstille, joka siis ei enää tarvitse kaunista terävää miekkaansa."
Mainittu eversti nautti Fritzin myöntämää eläkettä kolmannen hyllyn kaukaisimmassa nurkassa. Hänet tuotiin sieltä esiin, hänen todellakin kaunis hopeamiekkansa riisuttiin ja ripustettiin sen sijaan Pähkinänrusentajan kupeelle.
Maria ei saanut peloltaan ja levottomuudeltaan unta seuraavana yönä. Keskiyön aikaan tuntui hänestä kuin hän olisi kuullut omituista melua, kilinää ja surinaa arkihuoneesta.