Yhtäkkiä kuului: Kvik-ik!
"Hiirikuningas! Hiirikuningas!" huudahti Maria ja hypähti kauhuissaan seisoalleen. Kaikki oli taas hiljaista; mutta hetken kuluttua kuului ovelta hiljaista, hiljaista nakutusta, ja hieno pieni ääni lausui:
"Kaikkein rakkahin neiti Stahlbaum, avatkaa ovi vain rauhassa —, hyvä ja iloinen uutinen."
Maria tunsi nuoren Drosselmeierin äänen, heitti hameen yllensä ja avasi heti oven.
Pähkinänrusentaja seisoi oven takana, oikeassa kädessään verinen miekka ja pieni vahakynttilä vasemmassa. Kun hän näki Marian, polvistui hän heti ja puhui näin:
"Vain te, korkea neito, olette terästänyt minua ja antanut minulle rohkeutta ja käsivarsiini voimaa, jotta voisin taistella ylimielistä Hiirikuningasta vastaan, joka on uskaltanut pilkata teitä. Petollinen Hiirikuningas makaa nyt verissään. Älkää, kunnioitettu neito, kieltäytykö ottamasta voitonmerkkiä teille kuolemaansa asti uskollisen ritarin kädestä!"
Näin sanoen otti Pähkinänrusentaja Hiirikuninkaan seitsemän kultakruunua, jotka hän oli pannut vasemmalle käsivarrelleen, ja ojensi ne Marialle, joka otti ne ihastuneena vastaan. Pähkinänrusentaja nousi seisoalleen ja jatkoi:
"Ah, kaikkein kunnioitettavin neiti Stahlbaum, mitä ihanuuksia näyttäisinkään teille tänä hetkenä, jolloin olen voittanut viholliseni, jos vain seuraisitte minua pari askelta! Oi tehkää se — tehkää se, kunnioitettava neito!"
12. luku.