Ikänä ei kukaan teistä, pienokaiseni, olisi ollenkaan epäröinyt seurata rehellistä ja hyväluontoista Pähkinänrusentajaa, jolla koskaan ei ollut mitään pahaa mielessä. Maria seurasikin häntä mielellään, etenkin koska hän tiesi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa Pähkinänrusentaja oli hänelle, ja hän oli vakuutettu siitä, että tämä pitäisi sanansa ja näyttäisi hänelle paljon ihastuttavia asioita. Sentähden hän sanoi:
"Minä lähden kanssanne, herra Drosselmeier, mutta en kovin pitkälle enkä kauaksi aikaa, sillä minun täytyy mennä sänkyyn nukkumaan."
"Minä valitsen sentähden", vastasi Pähkinänrusentaja, "lyhimmän tien, vaikka se onkin hiukan vaivalloinen".
Hän kulki edellä, Maria jäljessä, kunnes hän pysähtyi eteiseen vanhan vaatekaapin eteen. Maria huomasi hämmästyksekseen, että tuon muutoin niin visusti suljetun kaapin ovet olivat auki, ja hän näki selvästi isän ketunnahkaturkit, jotka olivat päällimmäisinä. Pähkinänrusentaja kapusi taitavasti ylös kaapin reunoja ja listoja, kunnes hän saattoi tarttua suureen tupsuun, joka riippui paksusta nauhasta turkkien selkäpuolella. Samassa kun Pähkinänrusentaja vetäisi voimakkaasti tupsusta, ilmestyivät yhtäkkiä sirot seetripuiset portaat turkinhihaan.
"Nouskaa ylös, olkaa hyvä, kallis neito!" huudahti Pähkinänrusentaja.
Maria teki niin. Mutta tuskin hän ehti nousta ylös hihaa pitkin ja katsahtaa ulos turkinkauluksesta, kun häikäisevä valo loisti häntä vastaan, ja hän yhtäkkiä seisoi ihanalta tuoksuvalla niityllä, josta tuhannet kipinät säihkyivät kuin säteilevät jalokivet.
"Me olemme Sokerihedelmäniityllä" lausui Pähkinänrusentaja, "mutta kuljemme kohta tuon portin läpi".
Nyt vasta huomasi Maria kauniin portin, joka oli vain muutaman askeleen päässä niityllä. Näytti siltä kuin se olisi ollut rakennettu valkeasta, ruskeasta ja rusinanvärisestä kirjavasta marmorista, mutta kun Maria tuli lähemmäksi, huomasi hän, että rakennusaine oli yhteenleivottuja rusinoita ja sokurimanteleita, ja siksipä myöskin, kuten Pähkinänrusentaja vakuutti, oli portin nimi Rusina- ja Manteliportti. Ihmiset nimittivät sitä väärin kyllä Ylioppilasmuonaportiksi. Portin päällä olevalla ulokkeella, joka nähtävästi oli kristallisokerista, soitti kuusi pientä punatakkista apinaa ihanaa janitshaarimusiikkia, ja Maria tuskin huomasikaan, että hän kulki koko ajan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kirjavilla marmorikappaleilla, jotka kuitenkaan eivät olleet muuta kuin kauniisti tehtyjä morselleja.
Hänen ympärillään lemusi ihana tuoksu, joka virtasi omituisesta pienestä metsästä, mikä avautui molemmin puolin hänen eteensä. Hämärä lehtoholvi loisti ja kiilui niin kirkkaasti, että selvästi saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeahedelmät riippuivat kirjavissa varsissa ja rungoissa, ja miten oksat olivat koristetut nauhoilla ja kukkavihoilla kuin iloinen morsiuspari ja riemuitseva hääväki. Ja kun appelsiinituoksu liehui kuin keinuva länsituuli, silloin lehahtivat hiljaa oksat ja lehdet, ja kissankulta ritisi ja rätisi, ja kuului ikäänkuin riemusoittoa, jonka tahdissa pienet tuikkivat tulet tanssivat.
"Oi kuinka kaunista täällä on", huudahti Maria ihastuneena ja onnellisena.