Nuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.
— Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat! En saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa turvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen ja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.
— Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä sanotte! Voi isä-rukkaa!
— Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen. — Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos niin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja asemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat astumme silloin tulen eteen.
— Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä
— Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.
Herra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä luotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa, harppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen, jonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan seisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli, ja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain nuorukaisten säpsähdyksen.
— Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti.
— En aio tehdä teille pahaa.
Nuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden, ja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana, välttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis itsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen, ja vastasi joksikin vakavasti:
— Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme avoimella maantiellä.