— Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania kaunistelematta. — Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme kenties saaneet panna henkemme.
— Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen närkästyneenä. — Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni kaupalla.
— Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. — Te kirjoitatte niin kauniita värsyjä.
Wilpponen punastui ihastuksesta.
— Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne — tottapa herra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.
— Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania, mutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle runoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen makunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän pilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja sitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: "ja tuommoisilla hullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!" Tämä olikin Melanian mielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä vastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin onneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen runoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa kummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän kohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi vilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella häntä hänen onnettomuudessaan.
Herra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman suloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen, ja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa tuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet yli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja hämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua antauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi kertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä kilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen, että tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania meni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo nuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.
* * * * *
Purnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää käden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja Lauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain välillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen olisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan näyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa pöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon nojatuoliin kakluunin ääressä.
— Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen puoleensa. — Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun mielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.