Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.
— Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani pyydän sitä.
— Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään velan-alaisenanne.
— Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa. Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit minun tietääkseni hävitettiin, kun — tässä puhkesi nuoren miehen viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden takaa — kun te niistä annoitte tavaran.
Parooni nousi seisaalle pahastuneena.
— Silloin sitomus tehtiin — vastasi hän kylmästi — erinomattain herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.
— Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.
Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:
— Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen — meihin ei se sovi.
Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut semmoista näyttää.