Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:
— Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen seuraan.
Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä oli puhumatta.
Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi, eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.
— Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!
Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken keskustelun aikana oli pysynyt.
— Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien teillekin!
Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.
— Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?
Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.