— Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä! ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena lattialla!
Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman kouransa, joka oli aseen puutteessa.
— Minä olen pistuolia vailla, minä — sanoi hän hampaitaan kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä, mutta — no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi tuo lyhempi korsi joutuu.
Artturi ei päästänyt häntä silmistään.
— Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin, sanon vieläkin kerran!
Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.
— En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa; välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko, armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna; vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee minunkin aikani ja silloin teidän tulee minuakin ajatella!
Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa, ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka Artturi osasi suojella häntä.
— Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.
Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.