— Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri, joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa. Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin päättänyt sen tehdä.
— No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena, kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta, vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.
— Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä, vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää. Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.
— Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.
— Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi häntä ahdistamaan.
— No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.
— Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.
— Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä, minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä, ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.
Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.
— Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla —