Artturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi vaan vienosti päätä pudistaen — nuori isäntä ei tarvinnut enempää tietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja korvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja mainitsi häntä nimeltä.

Vielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko hehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli nyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja hätäisesti kysyivät: — Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?

Ollin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen, katkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:

— Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten minä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! — Toisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus, joka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. — Silloin ajattelin teitä ja itkuanne ja valitustanne, — ja muistakaapa, kuinka hän ojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen ruveta, — ja silloin heittäysin hänen päällensä.

Hän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan puhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi kuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka koko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus oli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa, jota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä eilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se oli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän enään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota "huomispäivää", joka oli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän "huomispäivän" kanssa tullut loppu — loppu kaikesta!

Tuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä komentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu apu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut kuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle, ja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden paikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä vastaanottamaan.

— Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella, mutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan. Kymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta pelastaaksemme, olemme tehneet rauhan — kuten toivon, iäksi päiväksi!

* * * * *

Vuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja kesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa liikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin koskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä tehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta suuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta puuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa, siihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä suurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen aikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren isännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa, mutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä jo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla astua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan tuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton taistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan sykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan voimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin vuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita pitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja vaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja, joita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä elämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet rohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain hänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat yrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat. Tehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus kaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat perin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin kuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin kuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta johtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin luonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi täydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.

Kaikki oli rappiolla ja siihen paikkaan kukistumallaan, kun nuori isäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi nämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja velkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän oli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa, ja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä ajatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä ja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun työt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä vihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan tapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin, mitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt myöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin oli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman edessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille malmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut kuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä rikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle perilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni oli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen puoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella haluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi vuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään tuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen arvon.