Vanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä kovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.
— Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.
Purnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi, katseli Marttaa suu avoinna.
— Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin, sinun pitävän hänen puoltaan taaskin.
— Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän asian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin sovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt häntä, tahi muuten siihen tapaan — mutta eihän se näy huolivan mistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän vastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi hänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän kaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.
— Anna nuoren isännän olla rauhassa! keskeytti hänen purnumestari kiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli hänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin hänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas hänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa; rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan! sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta, joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui, kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä, luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt — miltei tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. — Noh, sepä nyt minulle on sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte, erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.
— Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!
Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.
— Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli — Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.
— Minuako?