— Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet —
— En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi. Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä myöntymään.
Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:
— Mitä — mitä se on?
Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.
— Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen häviöön saattanut?
— Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa, halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.
— Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?
Berkow nauroi vastenmielisesti.
— Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut? Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.