Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.
— Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta, jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää, ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät heimoksiksi hänen kanssansa.
Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!
— Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan. Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden edessä.
— Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen. Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan. Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.
— Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin. Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa. Paroonitar Windeg — Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi hän antaa sen maksaakin jotakin.
Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi virkkaa sanan hänkin.
— Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan runollisuuden maahan, Italiaan.
Yli-insinööri nauroi ääneen.
— Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi. Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä — pelkkiä ylimyksiä.