— Puhutko — erosta?
— Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen mahdolliseksi, noiden — kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä, jotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?
Eugenia ei virkannut mitään. Heidän päällitse humisivat ja huokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja varoittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota lausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää varoitusta.
— Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että voisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan laatuun. — Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu seurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin että taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille ammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat tulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota neljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä kahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy "näön vuoksi" kärsiä toisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää, kuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan voisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät riittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen kestää, niin kumpikin menehdymme.
Käsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi vienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:
— En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja mitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit tämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.
Artturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen salamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa silmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat ja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan, vastasi:
— Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun tunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan, jos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella, että yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä käy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä viimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti olet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä hankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin vapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.
— Minä uskon sinua Artturi, — sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.
Artturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin hän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta juuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.