Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin eteen.
— Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen, kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.
Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät, mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä. Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja — hän nöyristyi hänen edessään.
Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun jatkoi:
— Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa, minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille sanomista.
— Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei sisällisen vihan tukehtuneelta. — Sitte julistan teille tehtaidenne kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain lakkaavat käymästä.
— Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä. Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään, älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla! Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!
Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut "vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta — joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut, ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet, voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.
Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!
— Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää, heidän sieltä erotessa.