Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi puoli-ääneen:
— Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin — mutta kuulepas, Olli, minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!
Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti hänen otsansa.
— Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren. "Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!" Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.
He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä hätäisillä kysymyksillä.
— Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.
— Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan mihinkään suostua.
— Eikö? — Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle mainittiin, joutuivat kuuluviin.
— Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi, kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se tulee antamaan meille kyllin tekemistä.
* * * * *