Ratsumies, joka ei ollut juhlapuvussa, vaan peitetty pölyllä, ajaa lennähti cirkusta päin; kädessään hän piti pitkää peistä, jonka päähän oli pistetty paperikääry. Kilpaleikkien valvojat koettivat estää häntä pääsemästä eteenpäin, mutta hän ei ottanut seisahtuakseen. Hänen sanomansa oli kuninkaalle yksistänsä. Huhu, että uutisia armeijasta oli tullut, levisi kansaan. Uutisia armeijasta olikin tullut. Yksi voitto lisäksi! Scherirah oli kukistanut Rumin sultanin, joka nyt anoi rauhaa ja liittoa. Totta puhuen, sanoma oli jo päivän valjetessa saapunut perille, mutta sievätapainen Honain oli sovittanut niin, ettei sitä ilmoitettaisi kuin myöhemmin ja julkisemmalla hetkellä.
Tätä lisäystä kunniakkaan päivän ilo tuskin kaipasi. Mutta kansa riemuitsi, kultadirhemejä jaettiin kahta runsaammin, ja kaikki pitivät tätä sanomaa juhlallisena vahvistuksena Jehovan taikka Allah'n puolelta tämän aamun juhlamenojen suhteen.
Aurinko laski, hovi hankki lähtöä ja palasi samalla komeudella seraljiin. Alkoi täysi pimeä, tulitorni, joka valaistiin kaukaisella kunnaalla, ilmoitti, koska Alroy ja Schirene astuivat morsiuskammioonsa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin taikavoiman kautta, avara kaupunki, joka moskea, joka minareti ja torni ja terrassi ja koko lakea ja lukemattomat teltat ja suunnattoman suuri cirkus ja tuo vanha ja kaarteinen virta heiskuivat valkeista. Joka paikasta joku lamppu, joku tulisoitto, joku lyhty, joka oli maalattu jos jollakin värillä, vilkahti esiin; summattoman suuret hopealta hohtavat valkeat välkkyivät jokaisesta kartakista, ja kauhean isot, punaiselta paistavat ilotulet lekahtivat ylös pitkin taivaan rantaa.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tätä verratonta iloa lakkaamatta kesti, vaikka yhä vaihdellen. Kauan, kauan Hebrealaisten ruhtinaan ja kalifin tyttären häitä muisteltiin; kauan, kauan jälestäpäin Tigrin tasangon miehet istuutuivat tähdikkään virran rannalle kertomaan tätä kummallista tarinaa ihmetteleville jälkeisille.
Kuinka kuuluisa mies David Alroy nyt oli! Hän oli maailman mahtavimman valtakunnan hallitsia ja oli puolisokseen saanut kaikkein kauniimman prinsessan; onnellinen ja kuuluisa kansa ympäröitsi häntä, voittamattomat armeijat vartioivat häntä; hän oli semmoinen, jolle maa altiisti antoi kaiken hyvyytensä ja taivas suosionsa — ja kaikki nämät hänen oman neronsa kautta!
YHDEKSÄS OSA.
I.
Oli sydän-yö, ja myrsky riehui yhä: kesken ukkosen jyrinää ja tuulen vonkunaa vinkkuroivat salamat joka hetki valaisivat kiihtyneen Tigrin laveata ja vaahtosaa pintaa.
Jabaster seisoi ja katseli tätä kauheata näytelmää palatsinsa galleriasta. Hänen kasvonsa olivat juhlalliset, mutta huolestuneet.
"Minä soisin, että hän olisi täällä!" huudahti ylimmäinen pappi. "Vaan kuitenkin, miksi minä halaisin hänen läsnä-oloansa, joka ei ennusta muuta kuin murhetta? Mutta olenko minä iloinen, kun hän on poissa? En ollenkaan. Tämä Bagdad rasittaa minua niinkuin lyijyvaippa: minun mieleni on synkkä ja sortunut."