"Näihinkö nyt on jouduttu?" hän lausui raskaan ahdistuksen äänellä. "Näihinkö nyt on jouduttu? Mitä minä olen kuullut? mitä tehnyt? Pois, kiusaaja-henki, pois! Oi elämä! Oi kunnia! Oi isänmaani, valittu kansani ja pyhä uskoni! — miksi elämme, miksi toimimme, miksi olemme mieltyneet semmoiseen, joka on mainehikasta taikka pyhää? Jospa kuolisin! jospa — jospa kuolisin! Olemisen vaiva on liian suuri."
Hän heittäysi vuoteellensa; hän painoi juhlalliset kasvonsa vaatteisinsa. Mielenliikutus väräytti hänen vankkaa sydäntänsä. Tuossa hän makasi, tuo suuri, vakava mies, maahan vaipuneena ja surunsa vointeessa.
II.
"Pitojen hälinä kuuluu vielä korvissani; minä tahtoisin olla yksin."
"Minun kanssani?"
"Sinä olet minä itse; minulla ei ole muuta elämää."
"Suloinen lintu! Se on nyt kalifi."
"Minä olen, mitä sinä halasit, sinä suloisen olemiseni sielu! Komeus ja valta, maine ja voitto näyttävät nyt särkyneiltä ja himmeiltä helmiltä verrattuna sinun kirkkaasen hymyysi!"
"Vaikeroiva satakieleni, mennäänkö metsästämään tänä päivänä?"
"Voi! minun ruusuni, minä makaisin mieluisammin tällä hempeällä vuoteella ja katselisin sinun ihanuuttasi!"