"Ihastuttava Schireneni", lausui kalifi, "minä olen syönyt, kiitos olkoon sinun vaarinpitosi, varsin hyvästi. Nämät sinun orjasi tanssivat erinomaisella tavalla ja ovat mainion kauniit. Sinun soittoasi ei myöskään voi kyllin kiittää; vaan itse puolestani olisin mieluisammin ihan yksinäni ja kuuntelisin jotakin sinun lauluasi."
"Minä olen sepittänyt uuden runoelman tänä päivänä. Sinä saat kuulla sen." Näin puhuen hän taputti pienoisia, valkoisia käsiänsä, ja kaikki palveliat katosivat viipymättä.
III.
"Tähdet hiipivät pois, ja niin minäkin teen. Surkea näky! kun näkee Jabasterin salaa kulkevan niinkuin häväistyn konnan! Voi! jospa tarkoitus pyhittäisi teon! arpa on heitetty."
Näin lausuen ylimmäinen pappi pukeusi vaippaansa ja astui palatsistaan vireille kaduille. Yötistä aikaa itämaitten vilkas elämä astuu parhaiten silmiin. Soukat, mutkikkaat kadut täynnänsä ihmisiä, jotka hengittävät jälleen jähtynyttä ilmaa, valaistut kahvilat, iloiten, vielä juopumatonten yökulkiain joukot, soitto ja tanssi ja runoiliain ja tarinoitsiain elähyttävät sadut, kaikki yhtyvät antamaan tähtivaloisille tunneille pettävää, jopa lumoavaakin ilon ja kummallisten seikkain luontoa.
Oli ensi yö siitä kuin Abidan ja profetissa olivat käyneet Jabasterin luona. Hän oli luvannut kohdata Abidania suuren moskean edustalla kaksi tuntia päivänlaskun jälkeen, ja sinne hän nyt meni.
"Minä tulen vähän ennen aikaani", hän sanoi, kun hän saapui isolle neliskulmaiselle kentälle, johon kohoava kuu vuodatti valovirtansa tulvan. Ainoastaan muutamia mustia haamuja nähtiin liikkuvan kaukana. Kaikki olivat kaduilla taikka kahviloissa. "Minä tulen vähän ennen aikaani", lausui Jabaster. "Salaliittolaiset ovat valppaat. Minä ikävöitsen tätä kokousta, vaan kuitenkin minä pelkään sitä. Siitä asti kuin hän esitteli tämän tuuman minulle, minä en ole ollenkaan saanut unta. Minun mieleni on hämmentynyt. Minä en tahdo ajatella. Jos se täytyy tapahtua, se tapahtukoon heti. Minun tekee ennemmin mieli syöstä tämä tikari Jabasterin kuin Alroy'n rintaan. Jos kysyttäisiin vaan henkeä tai valtaa, minä päättäisin semmoisen elämän, joka ei nyt voi tuoda mitään iloa, ja luopuisin vallasta, joka on kokonaan suloa vailla; mutta Israel, Israel, sinä, jota varten minä olen kärsinyt niin paljon — anna minun unhottaa, että Jabasterilla oli äiti!"
"Jollei tämä ajatus, joka sitoo minut minun Jumalaani ja kohottaa mieltäni, jollei tämä ajatus olisi, kuinka mitätön ja kurja, kuinka vaikea ja tyhjä tämä sanan synnyttämä maailma olisi, johon he ovat kiintyneet! Jollei tämä ajatus olisi, minä saattaisin vaipua maahan ja kuolla. Niin! minun suuri sydämeni saattaisi haljeta, surkastuneena, surkastuneena; minun ankarat intohimoni, nuot tuliset, mutta häilyvät liekit saattaisivat heiketä ja sammua; ja nämät vahvat aivot, jotka ovat aina suunnitelleet tietäni ja yllyttäneet minua alinomaisilla ajatuksilla, saattaisivat heittää sen melan, jolla he niin kauan ovat viiletelleet, ikäänkuin toivoton perämies keskellä outoa merta."
"Lukeminen ja työskenteleminen, levottomuus ja murhe, voimakas vaikutus, kenties myöskin aika ja pettyneet toiveet, jotka ovat kaikkien pahimmat, ovat tehneet työtänsä eikä turhaan. Minä en ole enää sama Jabaster, joka katseli Kaukason tähtiä. Minusta nekin näyttävät himmeämmiltä kuin muinoin. Minun elämäni kunnia on lakastumallansa. Minun lehteni ovat kuivettuneet, kellastuneet, mutta ei saastutetut. Minä olen vielä sama yhdessä suhteessa — minä en ole luopunut Jumalastani, ei teoissa eikä ajatuksissa. Ah! kuka sinä olet?"
"Yksi Israelin ystävä."