Hän katseli ihmetellen tätä erinomaista ja lumoavaa näkymöä. Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän hänen uuteliaisuutensa kasvoi. Hän hengitti raskaasti; hän liikkui eteenpäin innolla ja epäilyksellä. Toinen kumma seurasi toistansa. Jokainen kadun kulma toi näkyviin uutta hiljaista ja juhlallista komeutta. Hänen askeltensa kaikku täytti hänen kammolla. Hän katseli ympärillensä säikähtyneenä, hänen sydäntänsä tykytti ja hänen muotonsa muuttui. Kaikkialla äänettömyyttä: yksinänsä Hebrealaisten ruhtinas seisoi keskellä Makedonian sotapäällikköjen jaloja teoksia. Valtakunnat ja hallitsiasuvut kukistuvat ja katoavat; uljaat pääkaupungit käyvät autioiksi, voitokkaat kuningaskunnat erämaaksi; mutta Israel säilyy vielä, vielä hengittää muinaisten kuninkaitten jälkeinen keskellä näitä muhkeita raunioita, eikä ikuinen aurinko koskaan nouse yhä pysyvän Jerusalemin torneja kultaamatta. Yksi sana, yksi teko, yksi ainoa päivä, yksi ainoa mies, ja me olemme kansakunta.
Huuto! hän kääntyy, häneen on karattu kiinni; neljä saaliinhimoista kurdilaista rosvoa tarttuu häneen ja sitoo hänen.
III.
Rosvot jouduttivat vankiansa pitkin yhtä katua, joka näytti olleen kaupungin etevin kulkurata. Lähellä sen päätä he poikkesivat vähäisen jonialaisen temppelin ohitse ja kiiveten muutamien kaatuneitten pylväitten ylitse saapuivat semmoiseen kaupungin-osaan, joka näytti enemmän rappeutuneelta kuin se, jonon Alroy oli ensiksi tullut. Heidän tiensä oli kapea ja tuon tuostakin tukossa; yltympäriltä näkyi semmoisen hävityksen merkkejä, jota ei kaupungin ulkopuolella oleva saattanut ollenkaan arvata.
Idän ihana, mutta lyhyt-aikainen hämärä valui nopeasti pois; tumma, purppuravärinen hohde astui ruusunpunaisen ruskon sijaan; kaukaiset tornit kohosivat mustina, mutta selvästi, puhtaasen ja pimenevään ilmaan, ja kuu, joka Alroy'n ensiksi kaupungin tullessa pilkisteli taivaalta niinkuin vähäinen valkoinen pilvi, kumotti nyt pettävällä valollansa.
Yhtäkkiä äärettömän suuri rakennus ilmestyi heidän eteensä. Se oli soikea, holvikaarilla katettu ja nähtävästi varsin hävinnyt. Mahdottoman iso, säännötön, polveileva halkeama ulottui laelta miltei perustaan asti ja melkeinpä eroitti pois sen puolen, jota kohden Alroy ja hänen saattajansa nyt lähestyivät.
Kavuttuansa ylös tukevan muurin jäännöksiä myöten, rosvot ja heidän vankinsa astuivat alas avaraan amfiteateriin, joka varjokkaassa, tulvailevassa kuutamassa näytti vielä avarammalta. Täällä nähtiin joukottain ihmisiä, hevosia ja kameleja. Perimpänä istui tai venyi matoilla ja vaipoilla lukuisa seurue, pitäen yksinkertaisia, mutta iloisia kemuja. Heidän vieressänsä paloi valkea; tämän punaiset, häilyvät liekit yhtyivät kuun vaaleihin, vakaviin säteisin ja loivat heiskuvan valon heidän tuimille kasvoillensa, heidän kiiltäviin aseisinsa, heidän puuhkeille puvuillensa ja shaalikääreisiin päihinsä.
"Salatiedustelia°, huudahtivat vangitsiat, kun he veivät Alroy'n joukon päällikön eteen.
"Hirtä hänet°, vastasi päällikkö eikä edes katsonut ylös.
"Tämä viini, suuri Scherirah, on oivallista taikka minä en ole oikea mahomettilainen", lausui joku etevämpi rosvo; "mutta sinä olet liian julma; minä vihaan tätä jyrkkämäistä rangaistusta. Kiduttakaamme häntä ensiksi vähän ja pusertakaamme hänestä muutamia hyödyllisiä tietoja."