"Oletko sinä mieletön?"
"Minä olen uskovainen."
"Kylläksi tästä. Löytyy vielä yksi pelastuksen toivo. Minun veljeni on määrännyt sinun yritystäsi varten ehdon, jopa vielä semmoisen, jota ei voi täyttää. Saavuta Salomonin valtikka, ja minä suostun rupeamaan sinun alamaiseksesi. Sinä kulutat ehkä vuoden aikaa tähän leikintekoon. Sinä olet nuori ja kestänet sitä. Minä toivon, ettet hukkaa muuta kuin aikaa, joka kuitenkin on hyvin kallis. Kaikkien sinun kärsimystesi perästä minun on velvollisuus sälyttää sinut kunnollisessa tilassa matkalle ja toimittaa sinulle huokeampi pyhävaellus kuin se, jossa tähän anti olet ollut. Ole varma siitä, että sinä käännät takaisin Bagdadiin tarjomuksiani vastaanottamaan. Mutta kaste nousee jo, ja me palaamme divanillemme kahvia juomaan."
V.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä, Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.
"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.
Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe, joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.
Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki, mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset ja yksitoikkoiset aironvedot.
Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin. Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa nousivat maalle.
Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä venhettäkään kulkenut ohitse.