"Joutavia! sinä olet nuori. Elämmekö me orjiksi? Onko tämä sali mikään palvelian huone? Missä komeassa haremissa näkisimme näin kalliita mattoja ja näin uhkeita sohvia? Minusta ei tunnu siltä kuin olisin orja. Raha-arkkuni ovat täynnä dirhemejä. Onko tämä orjantapaista? Karavanin rikkain seurue on aina Bostenag'in. Onko tämä orjan oloa? Astu Bagdadin basaarin poikki ja sinä huomaat minun nimeni mahtavammaksi kuin kalifin. Osottaako tämä orjuutta?"
"Heimolaiseni, sinä teet työtä muitten hyväksi."
"Niin me kaikki teemme, niin mehiläinen tekee, ja kuitenkin on hän vapaa ja onnellinen."
"Hänellä on kumminkin pistin."
"Jota hän ei voi käyttää kuin yhden kerran; ja kun hän pistää —"
"Hän kuolee, mutta niinkuin sankari. Semmoinen kuolema on makeampi kuin hunaja."
"Kyllä, sinä olet nuori, sinä olet nuori. Minulla oli myöskin kerta aikeita. Kaikki vaan unelmia, unelmia. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sinun onnellisena, lapseni. Noh, anna noitten kasvojen kirkastua; lopulta on tämä päivä kuitenkin suuri päivä. Jos sinä olisit nähnyt, mitä minä olen nähnyt, David, sinäkin olisit kiitollinen. Tule, kemuilkaamme. Ismaeliita, tuo kirottu Hagarin lapsi, tunnustaa tänään, että sinä olet ruhtinas; tänä päivänä sinä myöskin täytät kahdeksantoista vuotta. Kansamme tavat vaativat nyt, että sinä otat vastaan miehen-ijän kunniamerkit. Tästä päivästä siis sinun hallituksesi alkaa; ja meidän juhlassamme minä esittelen kansan vanhimmat heidän ruhtinaallensa. Jää hyvästi hetkeksi, lapseni. Pue kasvosi hymyihin. Minä hartaasti odotan sinun tuloasi."
"Jääkäät hyvästi."
Hän käänsi päätänsä ja silmäili heimolaistansa, kun tämä astui ulos: hänen katkera katsantonsa lauhkeni vähitellen, kun Bostenag poistui: alakuloisuus astui ivan sijaan; hän huokaili, hän heittäysi sohvalle ja peitti kasvonsa käsillään.
Yhtäkkiä hän nousi ja astui epätasaisesti ja kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Hän seisahti, hän nojautui yhtä pylvästä vastaan. Hän puhui vapisevalla ja hillityllä äänellä.