"No, no; elämän täytyy loppua. Se tunti lähestyy, jolloin meidän tulee kohdata hallitsioitamme ja heidän näkötutkintoansa; oivallinen oikeus, joka alkaa uhkauksilla ja päättyy kidutuksiin. Sinä olet ääneti, Miriam."
"Minä puhun Jumalani kanssa."
"Mitä tämä hälinä tietää? Joku olento liikkuu pimeän rautaristikon takana. Vankivartiamme. Ei, ei. Se on Kaleb! Uskollinen lapsi, minä pelkään, että olet joutunut vaaran suuhun."
"Minä tulen käskettynä, Herrani, ja tuon hyviä uutisia."
"Hän hymyilee. Onko se mahdollista? Puhu, puhu!"
"Alroy on ottanut vangiksi kuvernörimme haremin, kun se matkusti Bagdadista tähän kaupunkiin, vartioittuna hänen parhailta sotureiltansa. Ja hän on lähettänyt ehdottelemaan, että se vaihetettaisiin teihin ja teidän perheesenne. Ja Hassan on vastannut, etteivät hänen naisensa saa kiittää kuin hänen miekkaansa vapaudestaan. Mutta kuitenkin ovat hän ja teidän heimolaisenne lähettiläs sopineet niin, että molempain vankeja kohdellaan kaikella soveliaalla kunnioituksella. Teitä käsketään sentähden palajamaan jälleen palatsiinne, ja sotatorvi kaikkuu nyt suuren moskean edessä, kutsuen koko armeijaa yhteen Alroy'ta vastaan, sillä Hassan on vannonut tuovansa hänen elävänä tai kuolleena Hamadaniin."
"Kuvernörin haremi, jota hänen parhaat soturinsa vartioivat! Tämä on suuri teko. Hän muisti meitä. Uskollinen poika! Kuvernörin haremi! — hänen parhaat soturinsa! Tämä on mainio teko. Minä näen, että Herra on hänen kanssaan. Hänellä on suuren isänsä sydän. Ajattele vaan, että David, lapsi! — Minä kanneskelin häntä — usein. Kaleb! Lieneekö tämä David, meidän Davidimme, lapsi, tyttö? Hän surmasi kuitenkin Alschirokin! Miriam! missä hän on? Hyvä Kaleb, katso emäntääsi; hän on vaipunut maahan. Aivan tainnoksissa! Tuo vettä. Se ei ole aivan puhdasta — mutta me pääsemme pian palatsiimme. Kuvernörin haremi! Minä en saata uskoa sitä. Sirota vettä, sirota. Davidko otti ne vangiksi? No, kun he kulkevat ohitse, meidän täytyy kääntää pois päämme emmekä uskalla katsella heitä. Enemmän vettä: minä hieron hänen kättänsä. Se on lämpöisempi! Hänen silmänsä aukenevat. Miriam, oivallisia uutisia, lapseni! Kuvernörin haremi! — minä en saata sitä uskoa!"
II.
Vielä kerta omien seiniemme suojassa, Kaleb. Tämä on ihmeitä täynnä. Minusta tuntuu kuin olisin nuori jälleen. Tämä on koti; vaan kuitenkin minä olen vanki. Sinä sanoit, että armeija kokoontui; hänellä ei suinkaan liene mitään menestyksen toivoa. Luuletko sinä, Kaleb, että hänellä on mitään toivoa? Minä soisin, että hän kuolisi. Minä en tahtoisi, että hän joutuisi vangiksi. Minä pelkään meidän kidutuksiansa. Me kuolemme myöskin; me kuolemme kaikki. Nyt minä olen ulkopuolella vankihuonetta, minusta tuntuu kuin voisin vaikka taistella. Onko se tosi, että hän on ruvennut rosvojen seuraan?"
"Minä näin sanansaattajan ja kuulin, että hän ensiksi meni muutamien rosvojen luo erämaan raunioihin. Hän oli tutustunut niitten kanssa pilgrimiretkellänsä. Sanotaan, että heidän johdattajansa on meidän kansalaisiamme."