"Kaikki käynee hyvin."
"Miriam, me olemme nähneet parhaan aikamme. Valmista itseäsi suruun, armas tyttö. Minä en huoli itsestäni, sillä minä olen vanha, ja ikä muuttaa meidät kaikki sankariksi. Minä olen kärsinyt, ja voin kärsiä enemmän. Kun lähestymme loppuamme, näyttää siltä, kuin tunteemme jähtyisivät. Minä olen nähnyt tavarani, jonka huolellisen elämän työllä kokosin, yhtenä aamuna häviävän; minä olen nähnyt kansani, tuon heikon jäännöksen, joka kuitenkin oli kansa, hajonneena taikka vielä huonompana. Minä olen itkenyt heitä, vaikkei mikään itsekkään surun kyynel ole koskaan kostuttanut tätä rypistynyttä poskea. Jospa vaan olisin yksinäni — niin! siinä kipuni on. Päivieni lohdutus on nyt minun suruni."
"Älkäät itkekö minun tähteni, kallis heimolaiseni. Rukoilkaamme ennemmin, ettei meidän Jumalamme hylkää meitä."
"Me emme ymmärrä, milloin meidän käy hyvin. Meidän elämämme kului tyvenesti, ja silloin nurisimme. Menestyessämme me nurisimme, ja nyt meitä on syystä rangaistu. Entisyyden muisto on Israelin hukka. Entisyys on pelkkä unelma; ja valvovassa nykyisyydessä meidän olisi pitänyt karkoittaa tuo raukaiseva varjokuva. Miksi tahdoimme päästä vapaaksi? Me nurisimme vankeuttamme. Tämä vankeutta on: tämä kostea, himmeä koppi, johon ovat panneet meidät kuolemaan."
"Voi! nuoruus, maltiton nuoruus, sinun olemuksesi on hävitys. Eilen vielä lapsena — tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin kanneskellut häntä, taitamatonta lasta, sylissäni, ja nyt meidän kansamme on kukistunut hänen tekojensa kautta. Minä en tahdo ajatella sitä; se vie minulta järjen."
"Rakas heimolaiseni, me olemme eläneet yhdessä, ja me kuolemme yhdessä, ja molemmat toisiamme rakastaen: mutta minä rukoilen teitä — älkäät puhuko kovia sanoja Davidista."
"Tuleeko minun ylistää häntä?"
"Älkäät puhuko mitään. Mitä hän on tehnyt, jos se tehtiin vihapäissä, on kaikki kunniallista. Olisittekohan suoneet, että hän olisi säälinyt Alschirokia?"
"En ikinä! Minä olisin itse surmannut hänen. Urhoollinen poika, hän teki velvollisuutensa, ja minä — minä, Miriam, sinun heimolaisesi, jota selän takana sormella osoitetaan ja jota sanotaan saituriksi, petinkö minä tänä koetuksen hetkenä? Säästinkö minä aarteitani, kun piti pelastaa kansani? Vetäysinkö pois mistäkään tämän ajan vaivoista ja huolista? Lujuutta kysyvä aika, Miriam, mutta, nykyiseen verrattuna, temppelin rakentamista —"
"Te olitte silloin sama kuin aina olette olleet, paras ja viisain. Ja koska meidän isiemme Jumala ei jättänyt meitä tässäkään tuiman tuskan erämaassa, minä osoitan kiitollisuuttani sillä, että uskon häneen ja ylistän hänen entistä laupeuttansa, kun rukoilen häneltä vielä enempää."