Kun Alroy oli päässyt valta-istuimen juurelle, hän pysähtyi, ja hänen sydämensä aavisti pahaa. Hän rukoili tuokion aikaa hiljaisessa hartaudessa, ja vaikkei hän rohjennut katsoa ylös, hän astui valta-istuimen ensimäiselle portaalle, astui toiselle, siitä kolmannelle ja yhä eteenpäin hitaisin ja horjuvin askelin, kunnes hän saapui yhdeksännelleviidettä portaalle.
Vankeuden Ruhtinas nosti ylös silmänsä. Hän seisoi kasvoista kasvoihin kuninkaan edessä. Turhaan Alroy koetti kiinnittää tämän huomiota taikka vetää hänen katsettansa puoleensa. Nuot isot, mustat silmät, täynnänsä yliluonnollista loistoa, näyttivät voivan tunkea kaikkien läpitse ja valaista kaikki, mutta ne leimuivat sädettäkään Alroy'ta kohden vuodattamatta.
Kalveana kuin kuolleen haamu pilgrimi, jonka pyhävaellus nyt näytti olevan päättymällänsä, seisoi kylmänä ja vapisevana sen esineen edessä, jota kaikki hänen toiveensa ja vaivansa olivat tarkoittaneet. Mutta hän muisti isänmaatansa, kansaansa ja Jumalaansa; ja samalla kuin hänen äänettömät huulensa hengittivät Jehovan nimeä, hän ojensi juhlallisesti käsivartensa ja tarttui lempeällä lujuudella suuren esi-isänsä herkästi heltiävään valtikkaan.
Ja kun hän koski siihen, koko näkymö katosi hänen edestään.
VIII.
Tuntikausia tai vuosia olisi saattanut kulua, ainakin vaivoja nähneeltä, kun Alroy taas pääsi taidollensa. Hänen silmänsä aukenivat hitaasti, hän loi ympärilleen tuijottavan katseen, hän makasi Genthesman luolassa. Kuu oli kadonnut, mutta aamu ei ollut vielä koittanut. Yksinäinen tähti pilkisteli mustien vuorten huippujen takaa. Hän liikutti heikosti jäseniänsä; hän aikoi nostaa kättänsä huumaantuneelle otsallensa, mutta huomasi, että siinä oli valtikka. Äskeisten tapausten muisto virisi hänen mielessänsä. Hän yritti nousemaan, vaan havaitsi, että hän lepäsi inhimillisen olennon sylissä. Hän käänsi päätänsä — Jabasterin huolestunut katse kohtasi häntä.
SEITSEMÄS OSA.
I.
"Teidän askeleenne ovat levottomat, heimolaiseni."
"Niin mielenikin on."