Suureksi ihmeeksensä hän näki Jerusalemin. Hänen oli mahdoton erehtyä tämän muista hyvin eriävän paikan suhteen: hänen allansa oli Josaphat, Kidron, Siloah; hän seisoi Öljyvuorella; hänen edessään oli Sion. Mutta kaikissa muissa suhteissa kuinka aivan toisenlainen tämä maisema oli kuin se, jonka hän oli muutamia päiviä takaperin ensi kerran nähnyt! Ympäröiviltä kunnailta helotteli viinitarhoja ja kesäpalatseja ja hekumallisia paviljongeja ja pulskeita huvipuistoja. Kaupunkia itseä, joka levisi koko Sionin vuoren ylitse, vyötti valkoinen marmorivalli kultaisin särminensä — komea joukko portteja ja pylväitä ja puutarha-pengermiä, korkeita kasoja mitä harvinaisimpia aineita, seeteriä, norsunluuta ja kalliita kiviä, taitavasti leikattuja patsaita, mitä kummallisimpia laadultansa, latvat lotus- ja palmupuun muotoisina, friisit oliveina ja viiniköynnöksinä.
Ja keskeltä kohosi mahtava temppeli, jonka pelkkä muotokin jo osoitti ylevää innostusta, temppeli, niin avara, niin uhkea, jottei tarvittu mitään pappia kertomaan, ettei ihmiskäsi ollut tätä ihanata rakennusta suunnitellut!
"Isieni Jumala!" Alroy lausui, "minä olen halpa, heikko olento, minun elämäni on ollut unelmien ja näkyjen elämä, ja minä olen välisti varonut, etten kykene ajatuksiani hallitsemaan — missä minä olen? Nukunko minä vai elänkö? Olenko minä uinailia vai kummitus? Tämä koetus on liian suuri." Hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään: hänen liiaksi kiusatut hengenvoimansa näyttivät jättävän hänen: hän itki.
Pitkä aika kului, ennenkuin Alroy tointui. Hänen kiihkeä itkunsa lauhtui nyyhkytykseksi ja nyyhkytys muuttui huokaukseksi. Uupumuksestansa rauhoittuneena hän vihdoin nousi seisaalleen, ja katso! tuo loistava kaupunki oli poissa! Hänen edessään oli kuun valaisema lakea, jonka poikki leijonakäytävä yhä jatkaantui, näyttäen päättyvän vasta vuoriseen ilman rantaan.
Tämän rajan Vankeuden Ruhtinas viimein saavutti ja seisoi kauhean ison portin edessä, joka oli hakattu vankkaan kallioon neljän sadan jalan korkeaksi ja jota mahdottoman suuret karyatidit joukottain kannattivat. Tähän porttiin oli piirretty muutamia hebrealaisia kirjaimia, jotka hän tutkittuansa havaitsi samanlaisiksi kuin Jabasterin talismanissa. Ja ottaen povestaan tämän kalliin ja kauan säilytetyn lahjan, David Alroy, Jabasterin neuvoja noudattaen, painoi sinetin porttia vastaan.
Portti aukeni ryminällä, joka oli kovempi kuin maantärinä. Vaaleana, huohottaen ja horjuen Vankeuden Ruhtinas astui äärettömän suureen saliin, joka oli valaistu laesta riippuvilla, ihmeen isoilla ja hehkuvilla metallipalloilla. Salin kummallakin puolella istui kultaisilla valta-istuimilla rivi kuninkaita, ja kun pilgrimi lähestyi, nämät nousivat ja ottivat diademinsa päästänsä ja heiluttivat niitä kolme kertaa ja lausuivat kolmesti juhlallisella äänellä: "terve Alroy! Terve sinulle, kanssa-kuninkaallemme! Kruunusi odottaa sinua!"
Vankeuden Ruhtinas seisoi vavisten, silmät kääntyneinä maahan ja hengittämättä nojautuen jotakin patsasta vastaan. Ja kun hän vihdoin oli vähäisen koonnut mieltänsä ja uskalsi jälleen katsahtaa ylös, hän huomasi, että monarkit olivat taasen istuutuneet; ja heidän liikkumattomat ja tyynet kasvonsa ilmoittivat, etteivät he hänestä tietäneet mitään. Tämä rohkaisi häntä, ja katsellen vuorotellen kumpaistakin salin puolta Alroy eteni vakavilla, kenties hurjan rohkeilla askelilla.
Ja hän tuli kahden valta-istuimen luo, jotka olivat asetetut erikseen salin keskelle. Toisella istui jalonnäköinen haamu, jonka vartalo oli tavallista paljon korkeampi, käsivarret ristiin laskettuina ja silmät maassa. Hänen jalkainsa alla oli poikki taitettu miekka ja särjetty valtikka, joka ilmoitti, että hän oli hallitsia, vaikka hän oli kruunua vailla.
Vastapäisellä istuimella nähtiin kunnian-arvoisa henkilö, jolla oli pitkä, aaltoiieva parta ja valkoinen puku. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka ei enää nuoret. Ikä oli huomaamatta koskettanut niitä ilman tavallisia vammojansa, ja aika oli vaan painanut niihin suloisen arvon ja juhlallisen armauden. Kuninkaan ylöspäin kääntyneet kasvot olivat seraphinmuotoiset, ja kun hän katseli taivasta päin, silmät täynnä rakkautta, kiitosta ja ylistystä, hänen pyhät sormensa näyttivät sivelevän kultaisen harpun väräjäviä kieliä.
Ja edempänä ja paljoa ylempänä kuin muut, semmoisella valta-istuimella, joka ulottui salin poikki, hallitsiankaltainen muoto kohtasi heti Alroy'n säikähtyneitä silmiä. Viisikymmentä norsunluista porrasta, itsekullakin kultainen leijona vartiana, johdatti jaspis-valta-istuimelle. Häikäisevä valo virtaili hänen kiiltävästä diademistansa ja hohtavista kasvoistaan, joka istui tällä valta-istuimella — ihanana kuin nainen, mutta majesteetillisenä kuin joku jumala. Toisessa kädessä hän piti sinettiä, vaan toisessa valtikkaa.