"Sinä erehdyt suuresti", intti Batseba.
"Kuulkaat!" sanoi Miriam.
"Se on Hassan", lausui Batseba; "jospa hän ei koskaan palaisi!"
Seldshukien julmat rummut räikkyivät, sitten sotatorven kimeä toitotus, ja ennen pitkää hevoskavioin töminä. Huoneestansa varjostinten takaa Miriam ja hänen neitsyensä näkivät sen loistavan joukon turbanipäisiä ratsumiehiä, joka, kiiltäen kalliissa aseissa ja komeissa shaaleissa ja uljaasti heiskaroiden tulisten ratsujensa selässä, nyt lähti kukistamaan ja voittamaan Israelin ainoata toivoa. Nokimustalla arabialaisella hevosellansa ratsasti ylpeä Hassan itse. Kun hän kulki äskeisten vankiensa asunnon ohitse, häntä joko virkistytti tulevan voiton iloinen ajatus taikka hän arvasi, että ristikon takaa kirkkaat silmät ja ihanat kasvot katselivat hänen soreuttansa. Sen vuoksi kopea, mutta kaunis Seldshuki heilutti käyräsapeliansa päänsä ympäri ja pakoitti samalla hevostansa semmoisiin asemiin, että ratsastajan taito tuli näkyviin.
"Hän on kauniimpi kuin Alschirok", lausui Rachel.
"Katso tuota shaalia!" sanoi Beruna.
"Hänen käyräsapelinsa välkkyi kuin salama", arveli Lea.
"Ja hänen ratsunsa oli musta kuin ukkosen pilvi", lisäsi Imra.
"Paha silmä sattukoon häneen!" sanoi Batseba.
"Herra", huudahti Miriam, "muista Davidia ja kaikkia hänen kärsimistänsä!"