X.

Nälänhätämme. — Kuolleiden kuljettama laiva.

Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen, kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti. Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje — tietenkin se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme, jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä, jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti, nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne — se ymmärrettäköön — aivan niinkuin me ne näimme.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja — en voi puhua tyynesti tästä tapauksesta — meidän sydämemme sykki hurjasti ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta kantautui vieraasta laivasta — joka nyt oli ihan lähellämme — haju, löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy, helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä arvailuihin — priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä. Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä. Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti. Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.