Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.

Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.

Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi — sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.

Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun — olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.

Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa — hänen tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.

Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.

* * * * *

Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.

Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.

Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi — s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.