Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin kölikin oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi. Niinpä tuo kovin kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme olleet.
Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.
Elokuun 5 p:nä. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen. Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän uinahtaa.
Elokuun 6 p:nä. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme. Tässä hommassa kulutimme koko päivän.
Elokuun 7 p:nä. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa keksimme purjeen idässä silminnähtävästi tulossa meitä kohti! Tätä ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään — pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi. Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva osoittautui liverpoolilaiseksi Jane Guy'ksi ja se oli kapteeni Guy'n kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle merelle.
XIII.
Matka Etelämerelle.
Jane Guy'ssä meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut, että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä. Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan synnyttivät. Tiedän vain, että silloin kun ne tapahtuivat, ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.
Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä useammin valaita.
Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit. Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.