Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla. Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä. Useissa paikoin solan itäisellä partaalla — me olimme nyt läntisellä — saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä — nämä oli sidottu paalujen latvaan — syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin jääneet valkeat miehet saarella.
XIX.
Villit anastavat ja tuhoavat laivamme.
Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa, josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi ruokaa hankkiessamme.
Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin avustamaan Janen kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.
Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli Janen aivan kuin taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.
Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä. Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle, lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella. Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton, että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle vastaanottamaan lauttoja.
Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.
Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa Jane oli muuttunut surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva, minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla — samalla kuin laivan ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit, kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä, mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu, saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.
Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen, panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän ruokavaraston.