Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.
Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta. Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet kallioille.
Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö, mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti. Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja lähisaarille.
Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti, ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona ylt'ympärillämme.
Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: Tekeli-li! Tekeli-li!
Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen: Tekeli-li! Tekeli-li!
XX.
Pakopaikkamme ja oleskelumme siellä.
Seuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme kalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa ja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle jonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja asettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme helposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista toinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin oikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.
Mutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme kallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin selville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään syötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä katkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun viidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan jälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan olisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä kiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun pelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun, johon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa olevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja korjasimme talteen musketin.