Seitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen perusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme osuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään vilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme kaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään aukkoa.
Pääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme katsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia paikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi luonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää pitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten — kuten luulisin, minulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä — vain neljä- tai viisikymmentä kyynärää.
Tunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon orjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä piikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan malttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon perältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja huomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka pohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas valo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen korkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin, paitsi pitkittäisempi.
Löysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme tulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja valkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen läpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen kuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi pituusmuodoltaan.
Olimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa, kun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita näkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin kömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät muistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven kovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan erehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta poimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus oli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat, sillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti nämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä omituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme, palasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei mitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että tarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi kolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa graniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska ne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.
XXI.
Me laskeudumme vuorelta. — Taistelu villien kanssa. — Pako saarelta.
Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa — s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.
Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen, tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös, jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät. Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon, pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä laaksoon.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua, koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin ollakseni ajattelematta, sitä kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka pakottavat meidät putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua, puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.