Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.
Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta Jane Guylla ankarimmat jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä. Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.
Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.
Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta. Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen. Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa. Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta. Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme, vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa. Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi Tekeli-li.
Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt missään enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet Bennettin saaren leveyspiiriltä. Tosiaankin oli veden lämpömäärä täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.
Maaliskuun 1 p:nä. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena huippuna, — sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut. Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä muutos oli havaittavana sen värissä.
Maaliskuun 2 p:nä. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme, kertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista — mutta miten voinkaan tällä nyt viivyttää lukijaa. Saanen kumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta, että niitä hallitsi yhteinen Tsalemon tai Psalemoun niminen kuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna olevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota tapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston asukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia lauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli vain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että vangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja että jättämämme saaren nimi oli Tsalal. Sanat Tsalemon ja Tsalal alkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka monta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta kaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.
Maaliskuun 3 p:nä. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen väri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan maitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti tyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi ollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan oikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä, äkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen aina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.
Maaliskuun 4 p:nä. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi, otin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu istui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen kasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen ja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!
Maaliskuun 5 p:nä. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä oli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin tuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt meidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin kasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi ilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta sen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun turtumista, aistimukseni uinuivat — mutta siinä kaikki.