»Penelope», vastasi Billy nauraen.
»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»
»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta señoritalta — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»
Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen minun tähteni.»
»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän 'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.
»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta — jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi omakseen kulkurin, vai mitä?»
»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti. »Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha veikko?»
»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää? Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»
»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»
»Se on hänen», vastasi Bridge.