Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia. Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.
Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.
Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja Billyyn päin.
Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman, kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä maahan.
Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti vapauteen.
»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.
He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen kaupungin ympäri turvaan.
Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.
»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.
»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville, että minä olin täällä.»