»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.
»Billy!» äännähti tuomittu mies.
»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»
»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.
»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän matkaa.»
»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.
»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui vankilan takaseinää kohti.
Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.
Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.
Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia pamahduksia ja käheitä huutoja.