Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle, mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi. Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.
Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.
Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.
Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä, ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.
Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.
Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän ja Billy pitivät enimmän:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»
Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.
»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»
Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat tutulla äänellä kuiskatut sanat: