»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä, poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.
Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan äännähdyksen.
»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin, kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän tähden.»
»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»
»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt matkalle!»
He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin vanki vartioituna panna hyvään säilöön.
Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla, kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle tilanhoitajalle.
»El cochino!» hän sähähti ja palasi majaansa.
El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa. Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.
Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.