Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.
Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti. Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki, kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.
Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen. Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.
Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan, nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.
Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli varmaankin viety laitumelle.
Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin tarhasta laitumelle.
Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen väliaikaista valtiatartaan kohtaan.
Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän Brazosinsa.
Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies ja lujaksi punottu lasso.
Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.