Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen uomassa henkensä edestä.
Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri rakkautensa oli hänelle viitoittanut.
Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla hän tunsi voimiensa uupuvan.
Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman kitaan hänen tähtensä!»
Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli uhrannut henkensä hyödyttömästi.
Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.
Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni. Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä oli onnistunut.
Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja. Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään ja silmäillen häntä uteliaasti.
Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.
»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta vastaan.