Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen turvan poskeaan vasten.
»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.
Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään. Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti, sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.
Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle. Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat tavattoman raskaat.
Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen ratsun selkään.
Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.
Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään. Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.
Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen tasaisessa tahdissa.
Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.
Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana, noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä. He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti. Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin, sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista. Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.