»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä, ja niin he tekivätkin.
Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille. Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan. Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut tipotiessään.
Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta vasten.
»Se on hän», virkkoi Eddie.
»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä osaa käsitellä lassoa hyvin.»
Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan. Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten tehneen samoin.
»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu meille.»
Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.
Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.
Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi, sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät, mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.