»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»
José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki — siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta. José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.
»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»
»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän on vienyt muassaan neiti Hardingin.»
José kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle uutta.
»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon señoritasta.»
»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan kolttosen.»
Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.
»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.
»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen ratsastettavaksi.»