Toinen mutisi vastustaen.
»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»
»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti kumppanilleen.
»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä olemme.»
Toinen kohautti olkapäitään.
»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa ympäri.»
»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä, meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan ja sitten livistämme maantielle sieppoja vastaan — ymmärrätkö?»
Toinen kauhistui.
»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.
»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään. Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»