Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.
Toinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:
»Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»
Toinen kumppanus katsahti laulajaan.
»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja, ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»
»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»
»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »Hän opetti minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi helpommin hävitä kuin voittaa.»
»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»
»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras. Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja voidakseni kuvata häntä.»
Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten laulamaan: