VIIDESTOISTA LUKU
Leijonaa ärsyttämässä
Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän saisi viettää rosvopäällikön seurassa.
Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja. Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta, ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja vaikeita elinehtoja vastaan.
Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut häntä ja sitä, mitä oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.
Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka hänen huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.
Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla. Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa pidettiin juoksukilpailuja.
Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.
Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.
Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan, lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu yksinomaan Pesitaa varten.