Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä, keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat, huojui tuskallisesti satuloissaan.
Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.
Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa pakkoveroa eräältä kaukaiselta rancherolta: mutta hänen tulostaan oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan päähän.
»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs upseeri.
Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa» olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa ulottuvilta.
Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle kunniaa ja ilmoitti:
»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan retkeään.»
»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi päämajan teltalle.
Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa kainalossaan riippuvan esineen.
»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.