»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.
»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»
Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä, ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden päättynyt.
Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa. Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan kuullut, että kulkurilla oli hevonen?
Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.
»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille. Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään aterian ja yösijan tarpeesta.»
»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa tahdotte?
»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen työtä — olkoon minusta kaukana sen tahtominen.»
Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja äkeissään.