Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän miesäänen laulavan:
Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton…
Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.
Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen, joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli jenkki, sen näki hänestä heti.
Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan; mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.
Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.
»Etsin tilanhoitajaa, señorita», hän sanoi.
»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.
Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.
Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.
Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.